perjantai 27. elokuuta 2010

Jatkoa arvopohdintaan

Kalliiksi tulevan huippu-urheilijan kohdalla pohdinnan toinen puoli on seuran moraalinen velvollisuus urheilijaa kohtaan. Vaikka menestyvä urheilija ei tuokaan seuraan rahaa, ja vaikka kulut kasvavat menestyksen myötä, tuntuisi moraalittomalta nostaa kädet pystyyn ja todeta, ettei seurallamme ole varaa tähän touhuun. On syytä pohtia, kenen tehtävänä on kantaa vastuu menestyvän, mutta kalliiksi tulevan urheilijan valmennuksesta ja muista olosuhteista. Yksittäisen huipun valmennus saattaa sitoa käytännössä lähestulkoon yhden kokonaisen valmentajaresurssin.

Jos seura luopuu tähdestään, on vaarana, että annetaan huono viesti kasvavalle polvelle: "Voit harjoitella ja kehittyä, mutta et hyväksi asti, koska silloin sinusta tulee rasite seuran taloudelle." Suomalaisissa uimaseuroissa kuulee silloin tällöin pohdittavan ajatusta toimia vain kasvattajaseurana. Ajatus on sinänsä houkutteleva, koska silloin talouden hoitaminen on helpompaa, eikä valmentajiinkaan tarvitse panostaa yhtä paljon kuin huippuseurassa (virheellinen käsitys tosin).

Tämänkin kaltaisia ajatuksia risteili käymässämme keskustelussa VS:n johtokunnassa, joka monessa suhteessa muistuttaa tyypillistä suomalaista uimaseuran johtokuntaa. Vanhemmat vaihtuvat rintamavastuussa tiheästi, jolloin pitkäjänteinen työskentely on hankalaa. Lähimpänä kasvavat oman perheen taimet estävät näkemästä metsää kokonaisuutena.

tiistai 24. elokuuta 2010

Arvopohdintaa johtokunnassa

Eilen osallistuin ensimmäistä kertaa seuran (Vestkantsvømmerne eli VS) johtokunnan kokoukseen. Pääsimme heti kiinni seuran toiminnan arvoja pohtivaan keskusteluun. Taustasta sen verran, että seura on voimakkaasti investoinut valmentajiin. Kolmen päätoimisen valmentajan lisäksi varsinaista kilpauintia pyörittää iso liuta tuntipalkkaisia. Vapaaehtoispohjalta tapahtuvaa valmennusta VS:ssä ei ole. Seuran uimarimäärä on melko pieni, joten valmennusmaksutuotot eivät kata kustannuksia. Pääasiallinen tulonlähde on uimakoulutoiminta. Kouluja pyörittää päätoiminen henkilö, jolla on paljon tuntipalkkaisia ohjaajia. Toiminta sujuu hyvin ja tuottaa tarvittavat rahat valmennuksen ylläpitämiseen. Mutta…

Kuten olen myös Suomessa havainnut monesti käyvän: seuran eliittiryhmä (tällä virallinen nimi) helposti erkautuu seuran muusta toiminnasta. Pian syntyy kysymyksiä huippu-uinnin merkityksestä seuralle. Kulut ovat valtavat ja kustannukset lankeavat nuorempien uimareiden vanhempien maksettaviksi. Edes Euroopanmestarin status ei tuota seuralle niin suuria sponsorituloja, että investointi tulisi takaisinmaksetuksi. Mitä huippu-uinti ja sen tulokset antavat seuralle? Samaa pohditaan tietysti laajemminkin yhteiskunnassa. Mikä on huippu-urheilun arvo ja merkitys yhteiskunnalle?

Meille huippu-urheilun kanssa puuhasteleville on tietyllä tavalla itsestään selvää, että huippu-urheilu on arvo sinänsä ja tarpeellista ja hyödyllistä. Mutta. Miten vastata ihmiselle, joka ei näe asiaa itsestäänselvyytenä? Miten mitataan se immateriaalinen hyöty, joka koituu mukana oleville; seuratoimijoille, nuoremmille uimareille ja heidän maksaville vanhemmilleen? Tai laajemmassa kontekstissa veronmaksajille ja muille huippu-urheilun rahoittajille?

Näiden kysymysten äärellä vietettiin eilen parituntinen johtokunnan kokouksessa. Ei nyt ihan Déjà vu, mutta ei paljon muutakaan.

Blogissa on kommenttiosasto. Arvoisat lukijat, olkaa hyvät.

lauantai 21. elokuuta 2010

Ruokakulttuuria ja perhe-elämää

Asuttuani viikon norjalaisperheessä oivalsin, mihin täällä selvästi havaittava ihmisten hoikkuus perustuu. Ihmiset syövät kevyemmin kuin mihin meillä on totuttu. Lämmin lounas ei kuulu tapoihin, vaan lounaalla nautitaan leipää. Päivällisellä sain maistella norjalaisia kotiruokia, jotka olivat herkullisia ja yksinkertaisia. Vähän kuin mamman eväitä lapsuuteni 70-luvulla. Lapskøus on kuin kotoista makkarasoppaa terästettynä possun suolalihalla. Raspebolle taas on perunamykypallo jonka kanssa nautitaan ruskeata kastiketta ja erilaisia makkara, -lammas ja possuherkkuja. Myky oli vähän kuivaa, mutta kastike voiteli. Raspebolle ei ole kovin kevyt ruoka, muta sitä syötiinkin mummon synttäreillä.

Kotona syöminen (ja juominen) on yleisesti tapana. Kapakkaruoka on nimittäin kallista. Samoin tietysti juoma. Pizzanpaistossa kunnostautuneet maahanmuuttajat ovat omaksuneet norjalaisen hintatason kieltä nopeammin. Kuulemani mukaan tukevat pohjat etkoilla on maan tapa, sillä koko setti kapakassa laittaa tilin sileäksi. En ole vielä kokeillut, mutta kai sekin ajankohtaistuu jossain vaiheessa.

Norjalaiset vaikuttavat kaikkinensa aika urheilulliselta väeltä. Vilkuilin isäntäperheen lasten luokkakuvia, ja vallitseva tyyppi tuntui olevan hoikka ja punatukkainen. En ole eläissäni nähnyt niin paljon punatukkaisia ihmisiä kuin täällä. Onkohan se vain länsinorjalainen piirre, vai esiintyykö sitä muuaallakin Norjassa? Tyypillisin vastaantulija lauantaiaamuna Torgallmenningenillä (keskustan kävelykatu) oli viuhtomassa kohti Fløyeniä (yksi neljästä keskustaa ympäröivästä tunturista) punaisine hiuksineen ja vaelluskenkineen. Ilmeisesti jokaisella norjalaisella on vaelluskengät. Niitäkään en ole missään nähnyt yhtä paljon kuin täällä.

perjantai 20. elokuuta 2010

Byrokratian ensipuraisu

Olen epähenkilö Norjassa. Täällä kaiken byrokratian avain on norjalainen henkilötunnus. Sen saamiseen menee virkailijan arvion mukaan noin 3 viikkoa. Ilman sitä ei onnistu mikään. En saa verokorttia, pankkitiliä enkä -korttia, kännykkäliittymää, mobiilinettiliittymää, TV-kanavapakettia enkä osamaksua. En voi tehdä edes osoitteenmuutosta. Vinkkinä tänne muuttajalle: varaa käteistä mukaan tai luottokortti, ja varaudu elämään niillä kuukausi. Eka palkkapäivä meni jo, mutta ei verokorttia eikä pankkitiliä, joten työnantaja (onneksi suostui) maksoi ekan vuokran ja kämpän takuumaksun.

Asunnon löytäminen oli mutkatonta. Norjassa on aika toimivat vuokra-asuntomarkkinat. Finn.no –nettisivuilta löytyy kämppiä moneen lähtöön. Täällä suurin osa ihmisistä asuu omakotitaloissa, joissa on eri sisäänkäynnillä varustettu sokkelihuoneisto. Homma kannattaa, koska kämpän vuokran saa periä verottomana. Löysin kivan sokkelikaksion merinäköalalla. Vuokra on vähän korkeampi, kuin Suomessa, mutta kaikki on täällä muutenkin kalliimpaa. Tietenkin myös palkkataso on Suomea korkeampi.

torstai 19. elokuuta 2010

Muutto Norjaan

Koko prosessin tähän asti tuskallisin vaihe oli muutto. Inhoa pakkaamista ylipäänsä. Koko tähänastisen elämäni pakkaaminen oli sietämätön vääntö. Huomasin säilöneeni kaikenlaista tarpeetonta – tai rehellisemmin: laiskuuttani jättäneeni heittämättä roskiin. Jokaisen rojun kohdalla oli erikseen päätettävä: mukaan, varastoon vai kierrätykseen. Luovuin n. 15 jätesäkillisestä tavaraa ja kaikista kalusteistani, koska ne eivät mahtuneet muuttoautoon. Kiitokset kuuluvat kaikille muuttomiehille avusta.


Lopulta pääsin matkaan kahden auton kolonnana: edellä luokkakaverini lainaama pakettiauto ja perässä minä omalla autollani. Laivamatkalla Ruotsiin tuli haikea, mutta samalla kutkuttava lähtemisen tunne. Samalla tavalla kuin 17-vuotiaana ekaa kertaa interrailille lähtiessä.

Matka Tukholmasta Bergeniin on yllättävän pitkä. Otimme väliyöpymisen entisen uimarini Roopen luona Mossissa Oslon eteläpuolella. Matka Norjan halki Oslosta Bergeniin on mykistävän kaunis; henkeä salpaavat korkeuserot tunturien ja rotkojen välillä pitävät kuskin virkeänä. Ällistyttävää on, että Norjan kahden suurimman kaupungin välinen valtaväylä kapenee pienimmillään yksikaistaiseksi maantieksi. Hankalimmissa paikoissa tie on porattu vuorten läpi tunneliksi. Matkanteko oli melko hidasta ja aikaa kuluikin 9 tuntia.

Löysimme lopulta seuran puheenjohtajan pihalle, ja purimme tavarani autotalliin. Vieraanvarainen isäntä yritti kutsua muuttomiehiäni sisälle syömään, mutta nämä kiittivät ja vastasivat lähtevänsä saman tien takaisin. Herrat viihtyivät täydet 20 min Bergenissä. Suurkiitos luokkakavereilleni Mikolle ja Simolle HYK:n lukiosta. Tulisikohan itse tarjouduttua muuttomieheksi talkoopohjalta vastaavaan reissuun?

Lehdistö toivottaa tervetulleeksi

Kaverini Norjasta soittaa huhtikuun loppupuolella ja kertoo, että olen päivän urheilu-uutinen Norjassa. Tarkistan sikäläisten päivälehtien nettisivut ja huomaan esiintyväni jokaisessa. Kuten arvata saattaa sävy ei ollut kovin mairitteleva. Alex oli ilmaissut tyytymättömyytensä seuran tapaan kiirehtiä päävalmentajan palkkausta ja jättää hänet prosessin ulkopuolelle. Bergenin lehtien toimittajat soittelivat Suomeen ja kyselivät, että olenko mielestäni riittävän hyvä valmentaja Alexille. Mitä tollaiseen kysymykseen voi vastata? No sekin häly hälveni ja tämän päivän lehdet ovat huomisen kalankääreitä. Norjan uimaliiton päävalmentaja Petter Lövberg kutsui meidät molemmat neuvonpitoon Osloon ja kävimme erittäin hyvähenkiset keskustelut. Alexin valmentajaratkaisu tosin jäi tehtäväksi EM:n jälkeiseen aikaan.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Tähän asti tapahtunutta 2

Matkalla lentokentälle seuran puheenjohtaja kertoi valintani perustuneen haastattelun lisäksi pitkälti papereihin ja heidän tekemiinsä tiedusteluihin. Ratkaisevaa oli kiinnostukseni koko seuran kehittämiseen, eikä vain halu päästä Alexin valmentajaksi. Työsopimuksen viimeistely tapahtui sähköpostitse. Menemättä luottamuksellisiin yksityiskohtiin, totean, että sopimus on sekamuotoinen 2,5 vuoden sopimus, kuitenkin niin, että molemminpuolinen irtisanomisaika on 3 kk. Sopimusrunko on hyvin samankaltainen, joita olen nähnyt Suomessa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että tehtävänkuva ja bonuspykälä jätettiin blankoiksi. Tarkoitus on työstää ne hallituksen hyväksyttäviksi muiden päätoimisten valmentajien kanssa.
Pienten viilausten jälkeen ja luetettuani paperin SAVAL:n lakimiehellä allekirjoitimme sopimuksen. Koko prosessiin kului aikaa alle kuukausi, mikä tietysti sopi minulle hyvin. Seura olisi ilmeisesti kaivannut työntekijää jo alkukeväästä, mutta kerroin Suomen Uimaliiton kanssa tekemäni sopimuksen päättyvän vasta heinäkuun viimeisenä päivänä. Sovimme työsopimuksen alkavan 1.8.2010.

Tähän asti tapahtunutta

Vastasin alkuvuodesta ruotsalaiselta simma.nu verkkosivulta löytämääni työpaikkailmoitukseen. Bergeniläinen Vestkantsvommerne-uimaseura haki päävalmentajaa/valmennuspäällikköä. Seura ilmaisi kiinnostuksensa haastatteluun, joten kävin tapaamassa seuran johtoa Bergenissä maaliskuussa. Vastaillessani sähköpostitse saamiini ennakkokysymyksiin huomasin, että seuran rosterissa on myös olympiahopeamitalisti Alexander Dale Oen. Tutkiessani googlen avulla asioita hiukan lisää huomasin, että Alexanderin valmentaja Stig Leganger Hansen oli muuttanut Osloon perustamansa perheen myötä. Stig oli toiminut myös seuran valmennuspäällikkönä.

Haastattelu meni sinänsä leppoisissa tunnelmissa. Ainoa isompi haaste oli se, että he kyselivät kolmella eri norjan murteella, ja minä yrittelin vastailla kouluruotsillani. Arvailin kysymykset ilmeisesti sen verran kohdalleen, että 2,5 tunnin keskustelujen ja pienen miettimistauon jälkeen he päätyivät tarjoamaan työsopimusta. Vastasin myöntävästi, sillä olin pohtimiseni tehnyt jo aiemmin.