keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Inspiroivia puhujia

Osallistuin pariin seminaariin täällä Bergenissä. Toinen oli Norjan Uimaliiton valmentajaseminaari ja toinen vammaisurheilujärjestön värväystilaisuus huippu-urheilusta kiinnostuneille vammaisille. Norjalaiset ovat aika suorasukaisen menestyssuuntautuneita. Vammaisurheilun kohdalla Olympiatoppenia kiinnostaa vain menestys. Tarkoituksena oli etsiä lahjakkaita ja kiinnostuneita vammaisurheilijoita, joita ei ole vielä löydetty huippu-urheilun pariin. Kohteena olivat erityisesti lajit, joissa voisi nousta parissa vuodessa huipulle. Tästä syystä esimerkiksi pyörätuolikoripallo ei tule kyseeseen, koska siinä on liian kova taso maailmalla. Toki pyörätuolikoripalloa pelata saa, mutta Olympiatoppen ei ole siihen investoimassa.

Tilaisuudessa oli hyviä alustajia. Erityisen innostava oli alppihiihtosuuruus Kjetil Andre Aamodt. Kaveri tulee Oslon "kontulasta" hyvin vaatimattomista oloista. Perheellä ei ollut juuri rahaa käytettävissä, eikä alppihiihto lajina ollut tuohon aikaan Norjassa mikään iso laji. Viikonloppuisin ja perheen lomilla perhe pakattiin matkaan ja lähdettiin lähimpään lumiseen rinteeseen treenaamaan. Isä oli ankara valmentaja. Jos ei ollut rahaa lasketella, poika laitettiin kaikkiin lajeihin, joita pystyi Oslossa ilmaiseksi treenaamaan. Harjoittelusta tuli pakolla monipuolista.

Luento oli vangitsevan kiinnostava. Kjetil kertoi todella elävästi ja hauskan itseironisesti urastaan ja itsestään. Ensimmäistä kertaa pääsin kurkistamaan urheilijan pään sisään Hahnenkammin lähtövaatteen alla, kun edellisiä suorittajia kiikutetaan helikopterilla sairaalaan. Joskus menestyneet urheilijat muistelevat omia tekemisiään siirappisen itserakkaasti, mutta tie oli ollut ilmeiseti tarpeeksi kivinen opettamaan aitoa nöyryyttä. Lopuksi Aamodt vetäisi malliksi läpi vammaisurheilijoille suunnitellun testipatterin. Tosissaan, mutta hymyssä suin.

Uintiseminaarissa oli puhumassa todellinen ihmeäijä. Cato Zahl Pedersen vammautui 14-vuotiaana onnettomuudessa ja häneltä amputoitiin molemmat kädet: toinen kyynärpäästä, toinen olkapäästä. Pidemmässä kädessä on proteesina koukku, jolla pystyy tarttumaan esineisiin. Toista kättä ei ole ollenkaan. Ei liene yllättävää, että kaveri on menetynyt vammaisurheilussa. Yhteensä 14 mitalia kesä- ja talvi-Paralympialaisissa.  Minä aloin keräillä leukojani rinnuksiltani siinä vaiheessa, kun Cato alkoi kertoa hiihtomatkastaan etelänavalle. Sauva yhdessä kädessä ja ahkio perässä. Ei mitään händikäppiä vammaiselle. Jokainen veti omat rojunsa. Retkeilyn makuun päästyään Cato kiipesi myös Mount Everestille.

Molempien inspiroivien luennoitsijoiden aiheena oli nähdä mahdollisuudet, ja ohittaa vaikeudet. Aamodt ei lakannut tavoittelemasta maailman huippua pers'aukisena alppihiihdossa. Ei, vaikka aika yleisesti rahaa pidetään perusedellytyksenä fyrkkamiesten lajissa. Cato ei jäänyt murehtimaan vessassakäynnin hankaluuksia 50 asteen pakasessa ilman käsiä. Toisaalta eipä siellä ilman apua pysty paljon syömäänkään.

Jos tarjoutuu tilaisuus käydä kuulemassa kumpaa tahansa, niin suosittelen. Humoristisia ja hyviä puhujia molemmat, jotka taitavasti välttivät imelyyden ja pateettisuuden karikot. Erityisesti itseni kaltaiset ongelmien paisuttelijat saavat hyvän reality checkin.

Valmennustilanne on täällä edelleen sekava ja murroksessa. Toivottavasti asiat selkenevät, jotta pääsen bloggaamaan vähän myös itse aiheesta.

torstai 16. syyskuuta 2010

Autojuttuja

Bergen on autoilijan painajainen. Kun asuu täällä Länsi-Bergenissä ja treenit on useimmiten keskustassa, on pakko liikkua autolla. Keskusta-alueella pysäköinti on lähes mahdotonta. Vaihtoehdot rajoittuvat kalliisiin maksullisiin paikkoihin, joita ei ole läheskään tarpeeksi. Lisäksi paikoissa on yhden tai kahden tunnin maksimiaika, jolloin treenin päättyessä mittari on aina punaisella. Keskustassa on pari parkkitaloa, mutta nekin ovat kalliita, ja aika kaukana Studentsentrestä, jossa iltapäivätreenit pidetään. Olenkin päätynyt parkkeeraamaan aamut ilmaiseksi (eli laittomasti) ja iltapäivisin makselemaan mahdollisuuksien mukaan ainakin osan. Vielä ei ole lappua tullut, johtuneeko ulkomaalaisista kilvistäni.

Toinen rasite ovat ruuhkatullit, joita maksetaan n. 3 eur / kerta, kun asioi keskustassa. Ne menevät jälkilaskutuksella. En ole vielä yhtään laskua nähnyt, mutta norjalaisen viranomaisen koura on kuulemma pitkän varren päässä. Toivottavasti ARK kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä EU:hun kuulumattoman NATO-maan kanssa, eikä luovuta rekisteritietojani.

Autoverotus on täällä kuten Suomessa 70-luvulla. Siksi autot ovat järkyttävän hintaisia. Suurin järkytys on kuitenkin se, että myös muuttoautot verotetaan. Eli joudun ostamaan rakkaan bensaimurini uudestaan Norjan Kuningaskunnalta. Kaksi vuotta saa ajella ulkomaalaisilla kilvillä, sitten on pakko rekisteröidä. (tark. mä voin oleskella 2 vuotta, auton vaihto ei auta). Selvitin paikalliselta viranomaiselta autoni veron suuruuden: YLI 20 000 EUROA. FAEN! Auton vaihtoarvo on n. 16 000 (tarkistin). Tai siis tasan 16 000, en vain tarkistanut, vaan VAIHDOIN!

Eli tein tyypillisen Keppiratkaisun: ostin auton puhelimessa. Musta tulee supervihreä. Täytyy varoa, ettei Mara heitä mua mehupuristimeen (ok, huono sisäpiiripuujalkavitsi). Vaihdan hybridiautoon. Temppu piilee nimittäin siinä, että autoverotus on täällä tiukasti päästöperusteista. Norjan vihertävä verokarhu on armollisempi vähäpäästöisiä rakkineita kohtaan. Vero tietysti lankeaa vasta siinä vaiheessa, jos päätän asettua tänne pidemmäksi aikaa. No mulla on nyt vajaa kaksi vuotta aikaa miettiä, siis auton näkökulmasta. Pieni lisähaaste on se, että hakemiseen menee monta päivää, kun sysleri täytyy ajaa Suomeen ja sitten se viherpölynimuri tänne.

Vielä pieni paikalliserikoisuus: prinsessa Märtha Louise on aika sekaisin. Hän juttelee kuolleiden kanssa. Myös kommunikaatio eläinten kanssa sujuu kohtalaisesti. Kauhea haloo paikallisissa medioissa. Monarkian tulevaisuus vaakalaudalla. Olen lueskellut suomalaisten lehtien sivuja, mutta ei sanaakaan. Vickanin häät kyllä kelpaavat, muttei flippaava Norjan prinsessa.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Kausi käynnistyi

Vihdoin pääsee tekemään sitä varsinaista. Ryhmääni kuuluu vain kaksi uimaria, mikä on minulle hiukan outo tilanne. Toisaalta uimarit ovat oikein hyviä ja vaativat erityishuomiota. Kärkiuimari on Alexander Dale Oen, Euroopanmestari kuluvalta kesältä ja Pekingin hopeamitalisti 100 metrin rintauinnissa. Toinen uimari on Alexander Broberg Skeltved. Hänkin on maajoukkueuimari ja Norjan mestari. Päämatkoina 200 sekauintia sekä 100 ja 200 perhosta. Kolmaskin kaveri on treeneissä näyttäytynyt, nimittäin Dale Oenin isoveli Robin. Kaveri on jo työelämässä ja uinnin kertaalleen lopettanut, mutta suunnittelee paluuta. Robin on sprintteri 50 ja 100 m vu.

Treenien vetämisen lisäksi tällä hetkellä on käynnissä kausisuunnitelman laatiminen. Se onkin melkoinen palapeli, koska maajoukkueohjelma on melko kattava. Ohjelmarungon kanssa tehdään tiivistä yhteistyötä Norjan uimaliiton päävalmentajan kanssa. Hänellä on aika paljon lankoja käsissään, koska en tule osallistumaan syksyn leireille. Kisaohjelma on todella runsas. KV-kilpailuista Oenin ohjelmassa on kolme maailmancupia sekä LREM ja LRMM. Tämä kaikki siis ennen Joulua. Skeltved jättää yhden maailmancupin väliin. Kun mukaan survotaan vielä kolme leiriä, tarkoittaa se sitä, että pojat ovat paljon reissussa. Itse osallistun tällä tietoa vain LRMM-kisoihin Dubaissa. Muutoksia saattaa toki vielä tulla.

Norjassa huippujen valmennus on tiimityötä. Kärkiuimareiden ympärillä pyörii 10-15 ihmisen tiimi asiantuntijoita. Kaikki informaatio on kaikkien käytettävissä, ja naruja pitelee päävalmentaja. Toki omalla valmentajalla on viimeinen sana, mutta itse koen, että on arvokasta, että päävalmentajan 7 vuoden kokemus Alexista on meidän käytettävissämme. Eli maajoukkuerunkoa noudatetaan. Toimintatapa on minulle uusi, mutta uuttahan tänne tultiin etsimään. Kuivaharjoittelua ja voimaharjoittelua (täällä erikseen) varten pojilla on erilliset valmentajat. Niitäkin koordinoidaan Oslon Olympiatoppenista käsin.

Hiukan meinaa pidellä kiirettä, kun työpöydälle putoilee kaikenlaisia pikkuhommia hoidettavaksi. Tänään normaalien uintitreenien (5 h) lisäksi ohjelmassa on: valmentajien viikkokokous, punttitreeni kolmelle haastajaryhmäläiselle ja paikallisen vammaisurheilujärjestön tilaisuus huippu-urheilusta kiinnostuneille potentiaalisille kandidaateille Paralympialaisiin. Seurassamme on myös muutama menestyvä vammaisuimari, ja tavoitteena on värvätä lisää. Päälle painaa seuran valmennusjärjestelmän uudistaminen, mutta se ei etene tänään.

torstai 9. syyskuuta 2010

Junnuvalmennus on kivaa!

Seuramme erään junnuryhmän, "rekruttene" eli alokkaat, valmentaja Kim Torry menee naimisiin Ranskassa sikäläisen tyttöystävänsä kanssa. Häämatkan vuoksi lupasin tuurata torstaisin hänen ryhmänsä valmentajana. Uimarit ovat iältään noin 11-14 -vuotiaita.

Hiukan jännitti etukäteen, että miten selviän, koska minun "norjallani" ei valmenneta vielä ketään. Selitin skandinaaviskaksi, että valmennan englanniksi, jos sopii. Isoimmat ilmoittivat suoralta kädeltä, että käy. Lupasivat myös tulkata nuoremmille. Homma sujui uskomattoman hyvin. Hitaasti selitetty yksinkertainen enkku runsaalla mimiikalla höystettynä upposi hyvin jopa nuorimpiin. Isommat tulkasivat muutaman kerran, kun ilmeet altaassa olivat hiukan epäröiviä. Eikä treenissä menty aidan matalimmasta kohdasta kiskomalla 10x400 vaan aiheena oli 1,5 tuntia vapaauinnin ja selkäuinnin tekniikkaa. Päälle pelattiin 30 min vesipalloa sovelletuilla säännöillä, jotta joukkueet saatiin uimaan ja syöttämään, eikä vain mättämään palloa kohti vastustajan maalia. 6-5 valkolakit voittivat.

Puhuin aikaisemmin valmennuksen huumaavasta vaikutuksesta. Eilen oli tähän astisen Norjan-retkeni huonoin päivä. Painajaismainen johtokunnan kokus, jossa pantiin kaikkien työsuhteet ja työnkuvat harkintaan. Kaikki jäi pöydälle. Eilinen työpäivä alkoi klo 06 ja päättyi klo 22. Mieli mustana tuijottamaan makuuhuoneen kattoa, aamulla ylös klo 5 ja kuudeksi hallille. Koko viikko on painettu aamukuudesta iltakahdeksaan, koska seuran koko valmennusrakenne joudutaan laittamaan uusiksi. Eilinen ehdotuksemme tyrmäys johtokunnassa veti tunnelmat pakkaselle. Mutta mutta. Pari tuntia innostuneiden varhaisteinien kanssa altaalla, ja fiilis on loistava.

Olen täällä ollessani opetellut ymmärtämään, että tämä on vain duunia. V-käyrä piirtää aika norjalaista topografiaa vuonoineen ja vuorenhuippuineen. Elämäntapavalmentajalle on hankalaa erottaa itseä toimenkuvasta ja ammattiylpeyttä itsekunnioiotuksesta. Tällainen irtautuminen vanhasta ja heittäytyminen tuntemattomaan onkin vähintään yhtä paljon retki itseen ja omaan ajatteluun. Kun on tarpeeksi likinäköinen itsensä suhteen, täytyy tulla näin kauaksi tarkastelemaan.

No, valmenushuume toimi taas ja eilinen johtokunnankokouskin näyttää sittenkin jättäneen joitain ovia raolleen. Ainakin näin treenipöllyissä tarkasteltuna.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Ihan ku Märskyssä

Olen käynyt vetämässä parit aamutreenit Tertnesin urheilulukion uimareille. Olen tuurannut Finn Zachariassen nimistä valmentajaa, joka on ollut ASCA:n seminaarissa Jenkeissä. Systeemi on aika samankaltainen kuin Mäkelänrinteessä. Uimareilla on aamutreenit koulun kanssa ja iltatreenit seurojen ryhmissä. Ryhmä on pienempi kuin Helsingissä, vain n. 10 uimaria. Koululla on oma kuusiratainen 25 m:n allas. Mukavaa on täällä se, että useimmiten treenien aikaan koko halli on kilpauimareiden käytössä. Yleisöuinnille on täällä kaikenkaikkiaan varattu vähemmän aikaa kuin Suomessa. Hallin käyttö tehostuu, kun useampi ryhmä harjoittelee yhtä aikaa kaikilla radoilla. Hallit ovat täällä yleiseti aika pieniä ja koulujen yhteydessä. Mäkelänrinteen Uintikeskuksen kaltainen suurhalli on rakenteilla ja aukeaa viivästysten jälkeen 2012. Tämän hetkisen tiedon mukaan. Maaperä olikin löysää ja vaati lisää paalu(j)a...

Viihtyisin käyttämistämme halleista on paikallisen ylioppilaskunnan Studentsenter. Uusi ja suorastaan kaunis 6-ratainen piikki sijaitsee keskellä kampusta (ja kaupunkia). Siellä harjoittelemme yhdellä radalla yleisön kanssa yhtä aikaa. Halliin on asiaa vain ylioppilaskunnan jäsenillä, joten ainoastaan pari vanhinta uimaria voi treenata siellä. Tuli jälleen tuttu tunne, kun kävin tapaamassa SiB:n (ylioppilaskunta) urheilun johtajaa. Hän kertoi miten yleisömäärät ovat kasvussa, ja voi olla tarvetta vaikuttaa meidän harjoitusaikoihimme. SiB:n päätehtävä on näet tarjota jäsenilleen mahdollisuus kuntoliikuntaan. Ihan kuin Märskyssä: treenejä vedetään puolityhjässä hallissa, ja rajoitetaan kilpauimareiden tilankäyttöä, jos vaikka tulisi ruuhka. No hallijohdolla on tietysti paineensa valittavien kuntoilijoiden takia. Täällä urheilua arvostetaan onneksi aika paljon. Vesijuoksukaan ei ole vielä rantautunut näihin vuonoihin.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Valmennus on huumetta

Täällä toimii sama mekanismi kuin Suomessakin. Päivän sähköpostit nostavat sarven otsaan, ja koko touhu tuntuu tarkoituksettomalta. Matkalla hallille pumppaa psyykeänsä, että ei anna huonon fiiliksen näkyä uimareille. Treeni lähtee rullaamaan ja muu maailma unohtuu. Treenin jälkeen posket punoittavat ja fiilis on hyvä. Tuntee tehneensä jotain hyödyllistä. Vielä parempi fiilis tulee, jos on treeneissä polkupyörällä. Hikoilu ja puuskutus pistää endorfiinit liikkeelle ja olo on vielä parempi.

Pyöräily täällä Norjassa on hiukan toista kuin Helsingissä. Täällä osa mäistä on niin jyrkkiä, että en osaa ajaa niitä ylös pyörittämällä. Ajo menee survomiseksi pienimmälläkin välityksellä ja maitohapot jylläävät. Olen kyllä oppinut nauttimaan tunteesta jyrkän mäen huipulla. Toisaalta seuraava alamäki on usein niin jyrkkä, että joutuu jarruttelemaan paljon, jolloin hengästyneenä ja aivot hapoilla ei uskalla heti laskea. Jää pieni tovi maisemien ihailuun.

Maanantaina olin koko päivän pyörällä liikkeellä. Uimareiden sunnuntaina vetämä kuntoilutriathlon ilmeisesti inspiroi. Matkaa kertyi ihan kohtuullisesti, mutta ylämäkien survominen sai kehräsluun alapuolen tulehtumaan. Kipu yltyi viikon mittaan, ja eilen päädyin lopulta lääkäriin. Byrokraatti nauroi päin naamaa tiskin takaa: "It's not that simple". Minut kirjataan omalääkärijärjestelmään 1.10. Sitten on hoitoa tarjolla. Onneksi täälläkin on Marian sairaalan päivystystä vastaava terveysasema. Tunnin odotuksen jälkeen pääsin lääkärille. Kahden maahanmuuttajan välinen keskustelu sujui mukavasti englantia murtaen. Homma hoitui ja sain reseptin.

Nilkka toipuu pikkuhiljaa. Valmentamaan pystyy onneksi ontuvanakin. Täysiverinen maantieratsuni vaan odottaa ihmetellen täällä harvinaisessa auringonpaisteessa: "koska täällä sitten pyöräillään?" Valmennusnarkkari joutuu vetämään vajareissa varmaan ensi viikon alkuun.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Byrokratia ei irrota hampaitaan

En muista milloin olen viimeksi - ennen tätä päivää - asioinut pankin tiskillä nostaakseni käteistä. Luultavasti jotain kesätyörahoja tai rippikoululahjoja nostaessani 80-luvun alussa. On Norjassa toki pankkiautomaatteja, mutta niiden käyttöön tarvitaan pankkikortti. Kortin saamiseen ei riittänytkään norjalainen henkilötunnus. Kolmen kuukausipalkan jälkeen he uskovat, että tilille on tulossa rahaa vastaisuudessakin. Esiteltyäni työsopimustani ja vakuuteltuani kunniallisuuttani virkailija päätyi myöntämään minulle tilapäisen pankkikortin, jotta voin asioida automaatilla. Sitä täytyy odotella viikko, joten käteisellä mennään. Se täällä tuntuu onneksi kelpaavan.

TV-kanavien tilaamiseen tarvitaan myös kunnossa olevat luottotiedot. Perintäyhtiö Lindorff ei tunne minua, joten ainoa konsti saada telkkariin muutakin kuin viihdearvoltaan virityskuvaa vastaavat NRK1,2 ja 3, on maksaa kanavapaketti vuodeksi eteenpäin. Täytyy soittaa huomenna Lindorffille ja antaa heille mahdollisuus tutustua minuun.

Poistin kirjautumisvaatimuksen kommentoijilta, joten olkaa hyvät.