sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Oppsummering

Ensimmäinen syksy ulkosuomalaisena on takana. Bloginpito heijastelee kai tunnelmia yleisemminkin. Alkuun riitti virtaa. Vähään aikaan ei ole tullut päiviteltyä – samanlaista urvahtaneisuutta on tuntunut vähän suhteessa työhönkin. Ei mitään katastrofaalista. Töihin on lähdetty joka aamu, vaikkei blogia olekaan jaksettu päivittää. Päivittäinen treenien vetäminen on ollut paras puoli työssä. Varsinkin marraskuun loppupuolelta, kun otin vetääkseni uuden ryhmän.  Tavallisten urheilua harrastavien nuorten kanssa toiminen on jotenkin terapeuttisen arkista.

Raskasta on ollut oman roolin selkiytymättömyys. Näissä hommissa on yleensäkin se ongelma, ettei oikein tiedä, milloin kaikki työtehtävät ovat tulleet hyvin hoidetuiksi. Työajan käyttö mittarina ei sovellu valmennustyöhön – ainakaan päävalmentajalla. Seura ei ollut valmistautunut kolmen päätoimisen valmentajan järjestelmään. Kaikille ei aluksi meinannut löytyä järkevää työnkuvaa. Koko syksy väännettiin työnkuvista ja päätöksenteon roolituksesta. Johtosäännön laatiminen organisaatiolle, jossa on päätoimisia, sivutoimisia ja luottamusjohtoa jakamassa vastuuta, ei ole helppoa. Sama tuntuu pätevän niin Vestkantsvømmerneen kuin Uimaliittoonkin.

Kaoottisen syksyn tilanne tätä tekstiä kirjoitettaessa on seuraavanlainen. Kaikki erotetut tai itse eronneet valmentajat palaavat valmennustyöhön. Yksi päätoimisista valmentajista siirtyy toiminnanjohtajaksi. Seuran rahastonhoitaja jää omasta pyynnöstään pois tehtävistään. Puolipäiväinen kurssivastaava jää omasta pyynnöstään pois tehtävistään. Toiminnanjohtaja tulee osin ottamaan eroavien toimihenkilöiden tehtävät hoitaakseen. Joitain talousrutiineja tullaan ulkoistamaan.

Muutokset luovat edellytykset toiminnan kehittämiselle. Kurssivastaavaa tosin jään kaipaamaan. Johtokunnan siirtäessä päivittäistä johtamista toiminnanjohtajalle nousee johtosääntö entistä tärkeämmäksi. On luotava vallan kolmijako operatiivisen, valmennuksellisen ja strategisen johtamisen välille. Vastaavasti päätöksiä tulevat tekemään toiminnanjohtaja, päävalmentaja ja johtokunta/vuosikokous. Johtokunnan sätkynukkena toimiva toiminnanjohtaja ei kykene johtamaan seuraa menestyksekkäästi. Sama pätee tietysti päävalmentajan ja koko valmennustiimin toimintaan. Seuran johtokunta koostuu vanhemmista, joiden ei ole aina helppoa nähdä kokonaisuuksia ohi omien lasten ja päivän haasteiden. Pitkäjänteisyyden ja paremman objektiivisuuden vuoksi pitäisi uskaltaa delegoida. Kuten joku järjestötoimintaa pitkään seurannut totesi: ”Luottamusjohdon tehtävänä on luottaa”. Ammattijohtajuuden tultua järjestökenttään on luotettujen miesten ja naisten tehtäväksi tullutkin delegoida se luottamus alaspäin pois omista käsistä. Sitä luopumisen tuskaa…

Seuramme näyttää liukuneen tilanteeseen, jossa edellytyksiä yksittäisten huippujen valmennukselle ei ole. Onkin luultavaa, että kärkiuimarimme tulevat tekemään omat johtopäätöksensä. Omalta kannaltani se on tietysti harmillista, koska onhan kansainvälisen tason uinnissa oma viehätyksensä. Toisaalta se on myös suuri helpotus, koska megaluokan uimareilla on megaluokan ongelmat. Tai oikeammin: kaikki pikkuongelmatkin paisuvat megaluokkaan julkisuuden ja korkeiden odotusten vuoksi. Tilanne seurassa on ikävä kyllä viime vuosina ajautunut siihen, etteivät kärkiuimarit mahdu harjoittelemaan haastajien kanssa. Ongelmat ovat osin ihan logistisia – osin asenteellisia.

Paikalliset jouluherkut lutefisk (lipeäkala) ja pinnekjøtt (tikkuliha, eli savustettu, kuivattu, liotettu ja sitten höyrystetty luinen lampaanliha) on nyt maistettu. Molemmat eväät upotetaan Akvaviitin avustuksella, joten nauttimiseen täytyy varata kaksi päivää. Lipeäkalan syöntiä helpotetaan runsaalla määrällä pekonirasvaa. Lisäkkeinä ovat tyypillisesti perunat, lanttumuusi ja hernepyree. Ei niin kaukana suomalaisista jouluruuista.

Maanantaina suuntaan Suomeen Joulun viettoon. Ulkomaille muuttamisen bonuksena on ensimmäinen kunnon joululoma 20 vuoteen. Kaksi viikkoa kotimaassa lataa akut uusia haasteita varten, joista lisää ensi vuoden puolella.

Hyvää Joulua ja onnellista Uutta Vuotta!
Keppi

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Kisoja ja ryhtiliike

Alex on sitten oikeasti rikki. Rasitusmurtuma lonkassa. 6-8 viikkoa pelkkää kuntoutusta. Kaveri reuhtoo lastenaltaassa kuminarun päässä käsivetoja. Lisäksi kuntoutusta salilla ja fysioterapeutin kanssa. Vamma on syntynyt pitkälla aikavälillä ja taustalla on rakenteellinen ongelma. EM- ja MM-kisat jäävät väliin.

Täällä alkavat nuorten ja ikäkausiuimareiden mestikset huomenna. Luvassa tuntitolkulla uimahallissa istumista. Lupasin kuvata kaikki uinnit. Jaksojen välissä pidän treenejä Skeltvedille. Luvassa siis täyteläinen viikonloppu. Viime viikonloppu meni nuorempien kanssa Stavangerissa. Olin ainoana valmentajana VS:stä, joten pääsin tutustumaan junnuihin oikein kunnolla. Oli kivaa. Stavanger on kivan oloinen kaupunki. Linnuntietä lyhyt matka taittui viidessä ja puolessa tunnissa pikavuorobussilla. Kaksi lauttamatkaa hidasti matkantekoa. Lautat menivät kyllä napakkaa kyytiä kauniissa vuonomaisemassa.

Paikalla oli mukavasti tuttuja valmentajia pitkin Pohjolaa. Myös Marcel Wouda oli tuonut paikalle seuransa PSV Eifelin uimareita. Tanskan nuorten maajoukkue oli hakemassa vauhtia NPM:iin. Aika kovan oloinen joukkue oli liikkeellä. Norjan joukkue valitaan näiden kisojen jälkeen. Meidän seurastamme on tyrkyllä rintauimari Markus Vindenes. Toiovottavasti pääsee. Aikarajat ovat aika tiukat ja ennätyksiä täytyy parantaa.

Oma kuntoilu on jäänyt turhan vähälle. Tein tänään ryhtiliikkeen ja kävin ostamassa rullat sisäpyöräilyyn. Vedin kaksi puolen tunnin vetoa. Ajaminen on raskaampaa kuin ulkona, koska alamäet puuttuvat. Pyörittää täytyy koko ajan. Oli kyllä ihan mukavaa hikoilla kunnolla. Toivottavasti on sitten keväällä helpompi polkaista liikkeelle ulkona, kun on talven pyöritellyt sisällä. Heti tuli parempi olo kun urheili itse. Miksiköhän tämäkin pyörä (kuvainnollinen) täytyy keksiä aina uudestaan. Vissiin dememntia vaivaa, kun ei tahdo muistaa, että rehkiminen lisää hyvinvointia. Täytyisi nyt vaan taas maltaa, ettei tarvitse taas lähteä otille mankumaan tulehduskipulääkkeitä.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Maailmancup päättyi - paluu arkeen

Maailmancup tuli kahlattua. Meidän osaltamme oli aika kehno lopputulema. Alex Oen ui Berliinissä hyvän satasen, sen jälkeen pelkkää sch****ee. Lepsut uinnit Moskovassa kipellä lonkalla. Tukholmassa lonkka oli jo niin kipeä, että uinnit jäivät kokonaan väliin. Tänään ADO on Oslossa lekurissa. Toivottavasti jotain selkenee. Iskiasvaivasta on ilmeisesti kysymys, eikä kivun alku ole yhdistettävissä mihinkään yksittäiseen tapahtumaan. Treenimäärätkään eivät ole olleet kovin ihmeellisiä. Ei tervettä päivää näe...

Skelt on selkeästi jumissa. Kohtalaiset perhoset sekä Berliinissä että Tukholmassa. Sekari oli oudon vaisu. Viimeinen 50 oli hyvä, kaikki muu vähän tahmeata. Mä pelkäsin ihan muuta, ja viimeinen viikko keskityttiin juuri vikaan finstaan. Nyt pitäisi kaivaa hiukan nopeutta esille. Skelt panostaa tällä kaudella pääasiassa 100 m:n perhoseen, koska viestipaikka Lontooseen on tavoitelistalla korkeimmalla. Easy speed ekalla 50:lla on jakson teema. Suomessa valmensin viime vuodet uimareita, jotka olivat luonnostaan täysin päinvastaisia. Eka 50 meni helposti lujaa, maaliin pääsyn kanssa oli joskus ongelmia.

Kotimaisessa skenessä A-P oli aika vakuuttava Tukholmassa. Liukkonen aloitti vanhojen kokopuvuilla tehtyjen SE-aikojen listimisen. Hyvä niin. Onnittelut sinne Suomen Ateenaan Makelle ja A-P:lle.

Bergenissä talvi tekee hiljalleen tuloaan. Yöt ovat pakkasella ja päivällä roiskii räntää. Leikin eilen norjalaista, ja kävin kävelemässä yhden mäentöppyrän ylös. Kävelyreitin löytäminen on helppoa: parkkipaikka täynnä autoja keskellä ei mitään. Perheet liikkeellä sankoin joukoin kävelemässä mäkeä ylös ja alas. Hengästyminen oli helppoa ja jopa ihan mukavaa.

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Autoilua ja WCup-Berlin

Tulipa piipahdettua Suomessa. Ei se ajomatka niin pitkä ollut. Norjan kelvoton radiotarjonta oli ainoa raskas seikka. Täällä radiossa soivat vain listahitit. Taantumuksellisena räminämusiikin ystävänä saatoin nautiskella radioviihteestä vasta Ruotsin puolella. Paluumatkan ajelin puoliksi isäni kanssa, jolloin ajettavaa tuli vain n. Hki-Oulu per äijä. Radiotakaan ei tarvinnut kuunnella, kun turisimme keskenämme. Kiitokset faijalle avusta. Oli virkistävää tavata kavereita kapakkakierroksella, täällä kun sosiaalinen elämä rajoittuu kahvin hörppimiseen uintikilpailujen kanttiinissa. Harju-Städäri -kierros toimii kuin junan vessa.

Uusi menopeli tuntuu mukavalta. Maantiellä gasoa kuluu vajaat kaksi litraa vähemmän satasella. Merkittävämpi ero syntyy kaupunkiajossa. Honda syö kaupungissa n. 5,4 litraa, kun Chrysler hörppi 9,7. Lievä takaisku oli se, että vientirekisteröinti on voimassa vain vuoden. Ensi syksynä on sitten ohjelmassa uudelleenrekisteröinti Norjaan, ja luultavasti veron maksu. Ajatus oli alun perin odottaa Olympialaisiin, ja tehdä sitten ratkaisuja tulevaisuuden suhteen. No ei auta suunnitella - ei ole ollut tapana tähänkään asti. Jos joku osaa tehdä "autoverosuunnittelua" Norjassa, niin neuvoja otetaan vastaan.

Uimareiden kilpailukausi lähti nyt kunnolla käyntiin. Alex & Alex kilpailivat eilen ja tänään Berliinin maailmancupissa. Kumpikin oli 100 m:llä puolen sekunnin päässä ennätyksestään. Oenin kohdalla se riitti kolmanteen tilaan, eikä voittokaan ollut kaukana. Ihan kohtalaiset tulokset kummaltakin. Oen osoitti olevansa hyvä kilpailija: viimeinen viikko meni ihan poskelleen iskiashermon vihoittelun vuoksi. 200 ru jäi uimatta sen vuoksi. Satasen aikaa täytyy pitää oikeastaan aika hyvänä. Oen jatkaa retkeään Moskovan kautta Tukholmaan. Skelt tulee arkipäiviksi kotiin treenaamaan ja viikonlopuksi Tukholmaan. Vähän kutkuttaisi lähteä käväisemään Tukholmassa...

torstai 21. lokakuuta 2010

Tanskan leirimuistoja

Tanskan leiri meni oikein hyvin. Omiemme lisäksi mukana oli tanskalainen maajoukkueuimari Chris Christensen. Chris toi hyvää kiriapua Alexille - rintauimari kun hänkin. Harjoittelimme Aalborgin 50 m:n altaassa, jonka yhteydessä sijaitsee urheilukeskus, joka tarjosi edulliset opistotasoiset majoitukset ruokailuineen. Tanskassa uimahallirakentaminen on aika hyvällä tolalla. Hallit ovat isohkoja ja hyväkuntoisia. Tämä halli on ollut aikanaan maauimala, joka on katettu halliksi. Rakennuskuutioissa on säästetty jättämällä tilaa vaativat katsomorakenteet minimiin. Siitä huolimatta halli oli tehokkaasti ilmastoitu, eikä suomalaisille uimahalleille ominaisesta sisätropiikista tarvinnut kärsiä. Suomessa keskusteltiin joskus ns. perusuimahallikonseptista. Halli, joka sisältäisi välttämättömän, muttei mitään turhaa. Perusallas kunto- ja kilpauintiin ilman poreita ja muita hintavia turhakkeita. Hinta ja käyttökulut alas, ja käyttöaste ylös esim. hyödyntämällä uimaseuran osaamista. Mihinköhän ajatus jumiutui, koska Suomessa uimahalleista rakennetaan edelleen monumentaalisia pyhättöjä, joista tehdään kehnoja kompromisseja kaikille käyttäjäryhmille?

Leirin jälkeen matkasimme kisoihin Oslon Lambertseteriin. Se halli taas on tyypillisen norjalainen. Pieni 6-ratainen 70-luvun kolo, joka on sisutettu "kotoisaksi" punatiilellä ja tummilla puurakenteilla. Ilmastointi oli säädetty tappiin, niin että katsomon ylärivillä viihtyi parhaiten takki päällä. Yli 400 uimaria takasi keston ja tunnelman. Mukavat kisat, mutta vaikka verryttelyjaksoja oli sijoiteltu pitkin kisapäivää, olivat olosuhteet kuitenkin melko vaatimattomat huipputuloksille. Siitä huolimatta pari Norjan ennätystä! Rahapalkinnot tietysti kirittivät osaltaan. Alex veti 100 ru 1.00,05. Ei ihmeellistä, mutta leirin jäljiltä ihan OK. Sillä pokkasi 10 000 NOK parhaana uimarina. Junnut tekivät jonkun verran rekkoja.

Tanskassa tutustuin pariin mielenkiintoiseen skandinaaviseen uintipersoonaan. Perheensä kanssa syyslomaleiriä oli viettämässä Arne Borgström, joka oli 80-luvun paras norjalaisuimari. Teki hyvän uran myös NCAA:ssa voittaen mailin mestaruuden. Arnella oli lukuisia mielenkiintoisia tarinoita USA:n vuosiensa varrelta. Jos kontrollifriikkiys ja omnipotenssi ovat valmentajien ammattitauteja, niin 80-luvun amerikkalaiset yliopistovalmentajat, Arnen mukaan, tekivät siitä psykopaattisuutta hipovaa taidetta. Yllättävän monet näistä värikkäistä guruista ovat yhä mukana.

Toinen uintipersoona oli ruotsalaissyntyinen Dag Stormark, jonka merkittävin valmennusnäyttö on Tanskalaisen Benny Nielsenin hopea 200 perhosuinnissa Soulin Olympialaisissa. Tätä nykyä Dag vetää ammattivalmentajakoulutusta Tanskassa. Monet Tanskan nykyvalmentajat ovat saaneet oppinsa Dagilta. Hän valmisti erinomaista paellaa kotonaan, jota pääsin nauttimaan seuramme valmentajan Ronnyn sivellä. Ronny on Dagin entinen oppilas. Dag tuli altaalle antamaan vinkkejä yhden tyttöuimarimme uintiongelmien ratkaisemiseksi. Gurun ilmaantuminen altaalle auttoi - tyttö ui ennätyksiä Oslossa kehnosta alkukaudesta huolimatta.

Huomenna on edessä tiukka kestävyyshaaste: Bergen-Stockholm non-stop. Vähintään 15 tuntia tiukkaa ratinvääntöä. Amerikkalaisen autoteollisuuden lahja ilmastonmuutokselle siirtyy seuraavalle omistajalle. Tilalle tulee japanilainen hybridivoimalla toimiva viherkikotin. Tiukka tutustuminen Helsingin yöelämän nykytilaan lauantaina. Maanantaina nokka kohti auringonlaskua. Faija lähtee repsikaksi ja tutustumaan esikoisensa nykyisiin kotikulmiin.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Auringonpaistetta

Vietin pari päivää Oslossa Olympiatoppenin Topidretsenterissä Alexin ja päävalmentajan kanssa. Suunnittelimme tulevia viikkoja ja Alex treenasi. Maailmancupin alkuun on meidän uimareidemme osalta kolmisen viikkoa. Aika paljon on jäänyt treenejä tekemättä sairastelun ja vammojen takia, mutta silti pitäisi pystyä suoriutumaan kohtalaisen hyvällä tasolla. Pari seuraavaa viikkoa ovat harjoittelun kannalta aika tärkeitä. Pitkän kisaputken aikana treenaaminen on lähinnä palauttelua, joten duunia olisi saatava hiukan varastoon.

Lähdemme sunnuntaina Tanskan Aalborgiin leirille. Tämä viikko on ollut aika myönteinen. Alex on saanut treenattua ja yhteistyömme on lähtenyt kehittymään parempaan suuntaan - aivan kuten päävalmentaja arvelikin. Työn syrjään kiinni pääseminen tekee uimarille hyvää, ja yhteiset kilometrit vahvistavat luottamusta.

Muun seuran osalta haasteita riittää. Yksi seuramme parhaista junnuvalmentajista menehtyi yllättävän sairauskohtauksen vuoksi. Nuorta äitiä jäivät suremaan miehen ja kahden nuoren pojan lisäksi kokonainen uimaseura. Erityisesti Kristin oma ryhmä "Sjøløvene" eli merileijonat on hukassa ilman valmentajaansa. Organisaatio venyy paikkaamaan pidetyn valmentajan työpanosta parhaansa mukaan.

Valmennusryhmiin on tulossa isoja muutoksia syysloman jälkeen. Uimareita työnnetään valmennusryhmissä ylöspäin. Aiemmin käytössä olleet ryhmäkriteerit syrjäytetään, jotta saadaan ryhmäkokoja kasvatettua. Tämän toimenpiteen tarkoituksena on saada enemmän työpanosta seuran päätoimisista valmentajista isommalle uimarijoukolle. Minun osaltani se tarkoittaa 6-8 uutta uimaria minun vastuulleni. Se ei sinänsä ole mikään ongelma - päinvastoin, sillä nautin hiukan isomman ryhmän valmentamisesta.

Haasteet tulevat enemmänkin ratavuoro- ja harjoituspaikkalogistiikasta. Odotettavissa on myös kritiikkiä vanhemmilta, koska kesken kauden tehtyjä muutoksia harvemmin tervehditään pelkästään riemulla. Valmentajat kokevat tietysti myös luopumisen tuskaa, mutta ammattilaisorganisaatiossa se sivuutetaan työnantajan direktio-oikeudella. Johtokunta on puhunut, pulinat pois! Ongelma on tuttu kaikille uintivalmentajille, jotka painivat tasovalmennusjärjestelmän kanssa. Täällä järjestelmä on kirjattu seuran strategiaan, ja nyt periaatteessa tehdään väkivaltaa vain siirtokriteereille. Eli uimareista luopuminen on vain ajan kysymys.

Tanskan leirillä valmennan myös tulevia uimareitani. Odotukset ovat korkealla. Innokkaat lukioikäiset tartuttavat innostustaan helposti myös valmentajaan. Kaikkiaan auringonpaisteinen Bergen näyttäytyy tänään aika kauniina. Lämpötila on mukavat 13 astetta, joten ohjelmassa on treenien lisäksi edestakainen pyöräily Studentsenterin uimahallille. Parista kuumottavasta ylämäestä huolimatta luvassa on mukava iltapäivä.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Inspiroivia puhujia

Osallistuin pariin seminaariin täällä Bergenissä. Toinen oli Norjan Uimaliiton valmentajaseminaari ja toinen vammaisurheilujärjestön värväystilaisuus huippu-urheilusta kiinnostuneille vammaisille. Norjalaiset ovat aika suorasukaisen menestyssuuntautuneita. Vammaisurheilun kohdalla Olympiatoppenia kiinnostaa vain menestys. Tarkoituksena oli etsiä lahjakkaita ja kiinnostuneita vammaisurheilijoita, joita ei ole vielä löydetty huippu-urheilun pariin. Kohteena olivat erityisesti lajit, joissa voisi nousta parissa vuodessa huipulle. Tästä syystä esimerkiksi pyörätuolikoripallo ei tule kyseeseen, koska siinä on liian kova taso maailmalla. Toki pyörätuolikoripalloa pelata saa, mutta Olympiatoppen ei ole siihen investoimassa.

Tilaisuudessa oli hyviä alustajia. Erityisen innostava oli alppihiihtosuuruus Kjetil Andre Aamodt. Kaveri tulee Oslon "kontulasta" hyvin vaatimattomista oloista. Perheellä ei ollut juuri rahaa käytettävissä, eikä alppihiihto lajina ollut tuohon aikaan Norjassa mikään iso laji. Viikonloppuisin ja perheen lomilla perhe pakattiin matkaan ja lähdettiin lähimpään lumiseen rinteeseen treenaamaan. Isä oli ankara valmentaja. Jos ei ollut rahaa lasketella, poika laitettiin kaikkiin lajeihin, joita pystyi Oslossa ilmaiseksi treenaamaan. Harjoittelusta tuli pakolla monipuolista.

Luento oli vangitsevan kiinnostava. Kjetil kertoi todella elävästi ja hauskan itseironisesti urastaan ja itsestään. Ensimmäistä kertaa pääsin kurkistamaan urheilijan pään sisään Hahnenkammin lähtövaatteen alla, kun edellisiä suorittajia kiikutetaan helikopterilla sairaalaan. Joskus menestyneet urheilijat muistelevat omia tekemisiään siirappisen itserakkaasti, mutta tie oli ollut ilmeiseti tarpeeksi kivinen opettamaan aitoa nöyryyttä. Lopuksi Aamodt vetäisi malliksi läpi vammaisurheilijoille suunnitellun testipatterin. Tosissaan, mutta hymyssä suin.

Uintiseminaarissa oli puhumassa todellinen ihmeäijä. Cato Zahl Pedersen vammautui 14-vuotiaana onnettomuudessa ja häneltä amputoitiin molemmat kädet: toinen kyynärpäästä, toinen olkapäästä. Pidemmässä kädessä on proteesina koukku, jolla pystyy tarttumaan esineisiin. Toista kättä ei ole ollenkaan. Ei liene yllättävää, että kaveri on menetynyt vammaisurheilussa. Yhteensä 14 mitalia kesä- ja talvi-Paralympialaisissa.  Minä aloin keräillä leukojani rinnuksiltani siinä vaiheessa, kun Cato alkoi kertoa hiihtomatkastaan etelänavalle. Sauva yhdessä kädessä ja ahkio perässä. Ei mitään händikäppiä vammaiselle. Jokainen veti omat rojunsa. Retkeilyn makuun päästyään Cato kiipesi myös Mount Everestille.

Molempien inspiroivien luennoitsijoiden aiheena oli nähdä mahdollisuudet, ja ohittaa vaikeudet. Aamodt ei lakannut tavoittelemasta maailman huippua pers'aukisena alppihiihdossa. Ei, vaikka aika yleisesti rahaa pidetään perusedellytyksenä fyrkkamiesten lajissa. Cato ei jäänyt murehtimaan vessassakäynnin hankaluuksia 50 asteen pakasessa ilman käsiä. Toisaalta eipä siellä ilman apua pysty paljon syömäänkään.

Jos tarjoutuu tilaisuus käydä kuulemassa kumpaa tahansa, niin suosittelen. Humoristisia ja hyviä puhujia molemmat, jotka taitavasti välttivät imelyyden ja pateettisuuden karikot. Erityisesti itseni kaltaiset ongelmien paisuttelijat saavat hyvän reality checkin.

Valmennustilanne on täällä edelleen sekava ja murroksessa. Toivottavasti asiat selkenevät, jotta pääsen bloggaamaan vähän myös itse aiheesta.

torstai 16. syyskuuta 2010

Autojuttuja

Bergen on autoilijan painajainen. Kun asuu täällä Länsi-Bergenissä ja treenit on useimmiten keskustassa, on pakko liikkua autolla. Keskusta-alueella pysäköinti on lähes mahdotonta. Vaihtoehdot rajoittuvat kalliisiin maksullisiin paikkoihin, joita ei ole läheskään tarpeeksi. Lisäksi paikoissa on yhden tai kahden tunnin maksimiaika, jolloin treenin päättyessä mittari on aina punaisella. Keskustassa on pari parkkitaloa, mutta nekin ovat kalliita, ja aika kaukana Studentsentrestä, jossa iltapäivätreenit pidetään. Olenkin päätynyt parkkeeraamaan aamut ilmaiseksi (eli laittomasti) ja iltapäivisin makselemaan mahdollisuuksien mukaan ainakin osan. Vielä ei ole lappua tullut, johtuneeko ulkomaalaisista kilvistäni.

Toinen rasite ovat ruuhkatullit, joita maksetaan n. 3 eur / kerta, kun asioi keskustassa. Ne menevät jälkilaskutuksella. En ole vielä yhtään laskua nähnyt, mutta norjalaisen viranomaisen koura on kuulemma pitkän varren päässä. Toivottavasti ARK kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä EU:hun kuulumattoman NATO-maan kanssa, eikä luovuta rekisteritietojani.

Autoverotus on täällä kuten Suomessa 70-luvulla. Siksi autot ovat järkyttävän hintaisia. Suurin järkytys on kuitenkin se, että myös muuttoautot verotetaan. Eli joudun ostamaan rakkaan bensaimurini uudestaan Norjan Kuningaskunnalta. Kaksi vuotta saa ajella ulkomaalaisilla kilvillä, sitten on pakko rekisteröidä. (tark. mä voin oleskella 2 vuotta, auton vaihto ei auta). Selvitin paikalliselta viranomaiselta autoni veron suuruuden: YLI 20 000 EUROA. FAEN! Auton vaihtoarvo on n. 16 000 (tarkistin). Tai siis tasan 16 000, en vain tarkistanut, vaan VAIHDOIN!

Eli tein tyypillisen Keppiratkaisun: ostin auton puhelimessa. Musta tulee supervihreä. Täytyy varoa, ettei Mara heitä mua mehupuristimeen (ok, huono sisäpiiripuujalkavitsi). Vaihdan hybridiautoon. Temppu piilee nimittäin siinä, että autoverotus on täällä tiukasti päästöperusteista. Norjan vihertävä verokarhu on armollisempi vähäpäästöisiä rakkineita kohtaan. Vero tietysti lankeaa vasta siinä vaiheessa, jos päätän asettua tänne pidemmäksi aikaa. No mulla on nyt vajaa kaksi vuotta aikaa miettiä, siis auton näkökulmasta. Pieni lisähaaste on se, että hakemiseen menee monta päivää, kun sysleri täytyy ajaa Suomeen ja sitten se viherpölynimuri tänne.

Vielä pieni paikalliserikoisuus: prinsessa Märtha Louise on aika sekaisin. Hän juttelee kuolleiden kanssa. Myös kommunikaatio eläinten kanssa sujuu kohtalaisesti. Kauhea haloo paikallisissa medioissa. Monarkian tulevaisuus vaakalaudalla. Olen lueskellut suomalaisten lehtien sivuja, mutta ei sanaakaan. Vickanin häät kyllä kelpaavat, muttei flippaava Norjan prinsessa.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Kausi käynnistyi

Vihdoin pääsee tekemään sitä varsinaista. Ryhmääni kuuluu vain kaksi uimaria, mikä on minulle hiukan outo tilanne. Toisaalta uimarit ovat oikein hyviä ja vaativat erityishuomiota. Kärkiuimari on Alexander Dale Oen, Euroopanmestari kuluvalta kesältä ja Pekingin hopeamitalisti 100 metrin rintauinnissa. Toinen uimari on Alexander Broberg Skeltved. Hänkin on maajoukkueuimari ja Norjan mestari. Päämatkoina 200 sekauintia sekä 100 ja 200 perhosta. Kolmaskin kaveri on treeneissä näyttäytynyt, nimittäin Dale Oenin isoveli Robin. Kaveri on jo työelämässä ja uinnin kertaalleen lopettanut, mutta suunnittelee paluuta. Robin on sprintteri 50 ja 100 m vu.

Treenien vetämisen lisäksi tällä hetkellä on käynnissä kausisuunnitelman laatiminen. Se onkin melkoinen palapeli, koska maajoukkueohjelma on melko kattava. Ohjelmarungon kanssa tehdään tiivistä yhteistyötä Norjan uimaliiton päävalmentajan kanssa. Hänellä on aika paljon lankoja käsissään, koska en tule osallistumaan syksyn leireille. Kisaohjelma on todella runsas. KV-kilpailuista Oenin ohjelmassa on kolme maailmancupia sekä LREM ja LRMM. Tämä kaikki siis ennen Joulua. Skeltved jättää yhden maailmancupin väliin. Kun mukaan survotaan vielä kolme leiriä, tarkoittaa se sitä, että pojat ovat paljon reissussa. Itse osallistun tällä tietoa vain LRMM-kisoihin Dubaissa. Muutoksia saattaa toki vielä tulla.

Norjassa huippujen valmennus on tiimityötä. Kärkiuimareiden ympärillä pyörii 10-15 ihmisen tiimi asiantuntijoita. Kaikki informaatio on kaikkien käytettävissä, ja naruja pitelee päävalmentaja. Toki omalla valmentajalla on viimeinen sana, mutta itse koen, että on arvokasta, että päävalmentajan 7 vuoden kokemus Alexista on meidän käytettävissämme. Eli maajoukkuerunkoa noudatetaan. Toimintatapa on minulle uusi, mutta uuttahan tänne tultiin etsimään. Kuivaharjoittelua ja voimaharjoittelua (täällä erikseen) varten pojilla on erilliset valmentajat. Niitäkin koordinoidaan Oslon Olympiatoppenista käsin.

Hiukan meinaa pidellä kiirettä, kun työpöydälle putoilee kaikenlaisia pikkuhommia hoidettavaksi. Tänään normaalien uintitreenien (5 h) lisäksi ohjelmassa on: valmentajien viikkokokous, punttitreeni kolmelle haastajaryhmäläiselle ja paikallisen vammaisurheilujärjestön tilaisuus huippu-urheilusta kiinnostuneille potentiaalisille kandidaateille Paralympialaisiin. Seurassamme on myös muutama menestyvä vammaisuimari, ja tavoitteena on värvätä lisää. Päälle painaa seuran valmennusjärjestelmän uudistaminen, mutta se ei etene tänään.

torstai 9. syyskuuta 2010

Junnuvalmennus on kivaa!

Seuramme erään junnuryhmän, "rekruttene" eli alokkaat, valmentaja Kim Torry menee naimisiin Ranskassa sikäläisen tyttöystävänsä kanssa. Häämatkan vuoksi lupasin tuurata torstaisin hänen ryhmänsä valmentajana. Uimarit ovat iältään noin 11-14 -vuotiaita.

Hiukan jännitti etukäteen, että miten selviän, koska minun "norjallani" ei valmenneta vielä ketään. Selitin skandinaaviskaksi, että valmennan englanniksi, jos sopii. Isoimmat ilmoittivat suoralta kädeltä, että käy. Lupasivat myös tulkata nuoremmille. Homma sujui uskomattoman hyvin. Hitaasti selitetty yksinkertainen enkku runsaalla mimiikalla höystettynä upposi hyvin jopa nuorimpiin. Isommat tulkasivat muutaman kerran, kun ilmeet altaassa olivat hiukan epäröiviä. Eikä treenissä menty aidan matalimmasta kohdasta kiskomalla 10x400 vaan aiheena oli 1,5 tuntia vapaauinnin ja selkäuinnin tekniikkaa. Päälle pelattiin 30 min vesipalloa sovelletuilla säännöillä, jotta joukkueet saatiin uimaan ja syöttämään, eikä vain mättämään palloa kohti vastustajan maalia. 6-5 valkolakit voittivat.

Puhuin aikaisemmin valmennuksen huumaavasta vaikutuksesta. Eilen oli tähän astisen Norjan-retkeni huonoin päivä. Painajaismainen johtokunnan kokus, jossa pantiin kaikkien työsuhteet ja työnkuvat harkintaan. Kaikki jäi pöydälle. Eilinen työpäivä alkoi klo 06 ja päättyi klo 22. Mieli mustana tuijottamaan makuuhuoneen kattoa, aamulla ylös klo 5 ja kuudeksi hallille. Koko viikko on painettu aamukuudesta iltakahdeksaan, koska seuran koko valmennusrakenne joudutaan laittamaan uusiksi. Eilinen ehdotuksemme tyrmäys johtokunnassa veti tunnelmat pakkaselle. Mutta mutta. Pari tuntia innostuneiden varhaisteinien kanssa altaalla, ja fiilis on loistava.

Olen täällä ollessani opetellut ymmärtämään, että tämä on vain duunia. V-käyrä piirtää aika norjalaista topografiaa vuonoineen ja vuorenhuippuineen. Elämäntapavalmentajalle on hankalaa erottaa itseä toimenkuvasta ja ammattiylpeyttä itsekunnioiotuksesta. Tällainen irtautuminen vanhasta ja heittäytyminen tuntemattomaan onkin vähintään yhtä paljon retki itseen ja omaan ajatteluun. Kun on tarpeeksi likinäköinen itsensä suhteen, täytyy tulla näin kauaksi tarkastelemaan.

No, valmenushuume toimi taas ja eilinen johtokunnankokouskin näyttää sittenkin jättäneen joitain ovia raolleen. Ainakin näin treenipöllyissä tarkasteltuna.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Ihan ku Märskyssä

Olen käynyt vetämässä parit aamutreenit Tertnesin urheilulukion uimareille. Olen tuurannut Finn Zachariassen nimistä valmentajaa, joka on ollut ASCA:n seminaarissa Jenkeissä. Systeemi on aika samankaltainen kuin Mäkelänrinteessä. Uimareilla on aamutreenit koulun kanssa ja iltatreenit seurojen ryhmissä. Ryhmä on pienempi kuin Helsingissä, vain n. 10 uimaria. Koululla on oma kuusiratainen 25 m:n allas. Mukavaa on täällä se, että useimmiten treenien aikaan koko halli on kilpauimareiden käytössä. Yleisöuinnille on täällä kaikenkaikkiaan varattu vähemmän aikaa kuin Suomessa. Hallin käyttö tehostuu, kun useampi ryhmä harjoittelee yhtä aikaa kaikilla radoilla. Hallit ovat täällä yleiseti aika pieniä ja koulujen yhteydessä. Mäkelänrinteen Uintikeskuksen kaltainen suurhalli on rakenteilla ja aukeaa viivästysten jälkeen 2012. Tämän hetkisen tiedon mukaan. Maaperä olikin löysää ja vaati lisää paalu(j)a...

Viihtyisin käyttämistämme halleista on paikallisen ylioppilaskunnan Studentsenter. Uusi ja suorastaan kaunis 6-ratainen piikki sijaitsee keskellä kampusta (ja kaupunkia). Siellä harjoittelemme yhdellä radalla yleisön kanssa yhtä aikaa. Halliin on asiaa vain ylioppilaskunnan jäsenillä, joten ainoastaan pari vanhinta uimaria voi treenata siellä. Tuli jälleen tuttu tunne, kun kävin tapaamassa SiB:n (ylioppilaskunta) urheilun johtajaa. Hän kertoi miten yleisömäärät ovat kasvussa, ja voi olla tarvetta vaikuttaa meidän harjoitusaikoihimme. SiB:n päätehtävä on näet tarjota jäsenilleen mahdollisuus kuntoliikuntaan. Ihan kuin Märskyssä: treenejä vedetään puolityhjässä hallissa, ja rajoitetaan kilpauimareiden tilankäyttöä, jos vaikka tulisi ruuhka. No hallijohdolla on tietysti paineensa valittavien kuntoilijoiden takia. Täällä urheilua arvostetaan onneksi aika paljon. Vesijuoksukaan ei ole vielä rantautunut näihin vuonoihin.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Valmennus on huumetta

Täällä toimii sama mekanismi kuin Suomessakin. Päivän sähköpostit nostavat sarven otsaan, ja koko touhu tuntuu tarkoituksettomalta. Matkalla hallille pumppaa psyykeänsä, että ei anna huonon fiiliksen näkyä uimareille. Treeni lähtee rullaamaan ja muu maailma unohtuu. Treenin jälkeen posket punoittavat ja fiilis on hyvä. Tuntee tehneensä jotain hyödyllistä. Vielä parempi fiilis tulee, jos on treeneissä polkupyörällä. Hikoilu ja puuskutus pistää endorfiinit liikkeelle ja olo on vielä parempi.

Pyöräily täällä Norjassa on hiukan toista kuin Helsingissä. Täällä osa mäistä on niin jyrkkiä, että en osaa ajaa niitä ylös pyörittämällä. Ajo menee survomiseksi pienimmälläkin välityksellä ja maitohapot jylläävät. Olen kyllä oppinut nauttimaan tunteesta jyrkän mäen huipulla. Toisaalta seuraava alamäki on usein niin jyrkkä, että joutuu jarruttelemaan paljon, jolloin hengästyneenä ja aivot hapoilla ei uskalla heti laskea. Jää pieni tovi maisemien ihailuun.

Maanantaina olin koko päivän pyörällä liikkeellä. Uimareiden sunnuntaina vetämä kuntoilutriathlon ilmeisesti inspiroi. Matkaa kertyi ihan kohtuullisesti, mutta ylämäkien survominen sai kehräsluun alapuolen tulehtumaan. Kipu yltyi viikon mittaan, ja eilen päädyin lopulta lääkäriin. Byrokraatti nauroi päin naamaa tiskin takaa: "It's not that simple". Minut kirjataan omalääkärijärjestelmään 1.10. Sitten on hoitoa tarjolla. Onneksi täälläkin on Marian sairaalan päivystystä vastaava terveysasema. Tunnin odotuksen jälkeen pääsin lääkärille. Kahden maahanmuuttajan välinen keskustelu sujui mukavasti englantia murtaen. Homma hoitui ja sain reseptin.

Nilkka toipuu pikkuhiljaa. Valmentamaan pystyy onneksi ontuvanakin. Täysiverinen maantieratsuni vaan odottaa ihmetellen täällä harvinaisessa auringonpaisteessa: "koska täällä sitten pyöräillään?" Valmennusnarkkari joutuu vetämään vajareissa varmaan ensi viikon alkuun.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Byrokratia ei irrota hampaitaan

En muista milloin olen viimeksi - ennen tätä päivää - asioinut pankin tiskillä nostaakseni käteistä. Luultavasti jotain kesätyörahoja tai rippikoululahjoja nostaessani 80-luvun alussa. On Norjassa toki pankkiautomaatteja, mutta niiden käyttöön tarvitaan pankkikortti. Kortin saamiseen ei riittänytkään norjalainen henkilötunnus. Kolmen kuukausipalkan jälkeen he uskovat, että tilille on tulossa rahaa vastaisuudessakin. Esiteltyäni työsopimustani ja vakuuteltuani kunniallisuuttani virkailija päätyi myöntämään minulle tilapäisen pankkikortin, jotta voin asioida automaatilla. Sitä täytyy odotella viikko, joten käteisellä mennään. Se täällä tuntuu onneksi kelpaavan.

TV-kanavien tilaamiseen tarvitaan myös kunnossa olevat luottotiedot. Perintäyhtiö Lindorff ei tunne minua, joten ainoa konsti saada telkkariin muutakin kuin viihdearvoltaan virityskuvaa vastaavat NRK1,2 ja 3, on maksaa kanavapaketti vuodeksi eteenpäin. Täytyy soittaa huomenna Lindorffille ja antaa heille mahdollisuus tutustua minuun.

Poistin kirjautumisvaatimuksen kommentoijilta, joten olkaa hyvät.

perjantai 27. elokuuta 2010

Jatkoa arvopohdintaan

Kalliiksi tulevan huippu-urheilijan kohdalla pohdinnan toinen puoli on seuran moraalinen velvollisuus urheilijaa kohtaan. Vaikka menestyvä urheilija ei tuokaan seuraan rahaa, ja vaikka kulut kasvavat menestyksen myötä, tuntuisi moraalittomalta nostaa kädet pystyyn ja todeta, ettei seurallamme ole varaa tähän touhuun. On syytä pohtia, kenen tehtävänä on kantaa vastuu menestyvän, mutta kalliiksi tulevan urheilijan valmennuksesta ja muista olosuhteista. Yksittäisen huipun valmennus saattaa sitoa käytännössä lähestulkoon yhden kokonaisen valmentajaresurssin.

Jos seura luopuu tähdestään, on vaarana, että annetaan huono viesti kasvavalle polvelle: "Voit harjoitella ja kehittyä, mutta et hyväksi asti, koska silloin sinusta tulee rasite seuran taloudelle." Suomalaisissa uimaseuroissa kuulee silloin tällöin pohdittavan ajatusta toimia vain kasvattajaseurana. Ajatus on sinänsä houkutteleva, koska silloin talouden hoitaminen on helpompaa, eikä valmentajiinkaan tarvitse panostaa yhtä paljon kuin huippuseurassa (virheellinen käsitys tosin).

Tämänkin kaltaisia ajatuksia risteili käymässämme keskustelussa VS:n johtokunnassa, joka monessa suhteessa muistuttaa tyypillistä suomalaista uimaseuran johtokuntaa. Vanhemmat vaihtuvat rintamavastuussa tiheästi, jolloin pitkäjänteinen työskentely on hankalaa. Lähimpänä kasvavat oman perheen taimet estävät näkemästä metsää kokonaisuutena.

tiistai 24. elokuuta 2010

Arvopohdintaa johtokunnassa

Eilen osallistuin ensimmäistä kertaa seuran (Vestkantsvømmerne eli VS) johtokunnan kokoukseen. Pääsimme heti kiinni seuran toiminnan arvoja pohtivaan keskusteluun. Taustasta sen verran, että seura on voimakkaasti investoinut valmentajiin. Kolmen päätoimisen valmentajan lisäksi varsinaista kilpauintia pyörittää iso liuta tuntipalkkaisia. Vapaaehtoispohjalta tapahtuvaa valmennusta VS:ssä ei ole. Seuran uimarimäärä on melko pieni, joten valmennusmaksutuotot eivät kata kustannuksia. Pääasiallinen tulonlähde on uimakoulutoiminta. Kouluja pyörittää päätoiminen henkilö, jolla on paljon tuntipalkkaisia ohjaajia. Toiminta sujuu hyvin ja tuottaa tarvittavat rahat valmennuksen ylläpitämiseen. Mutta…

Kuten olen myös Suomessa havainnut monesti käyvän: seuran eliittiryhmä (tällä virallinen nimi) helposti erkautuu seuran muusta toiminnasta. Pian syntyy kysymyksiä huippu-uinnin merkityksestä seuralle. Kulut ovat valtavat ja kustannukset lankeavat nuorempien uimareiden vanhempien maksettaviksi. Edes Euroopanmestarin status ei tuota seuralle niin suuria sponsorituloja, että investointi tulisi takaisinmaksetuksi. Mitä huippu-uinti ja sen tulokset antavat seuralle? Samaa pohditaan tietysti laajemminkin yhteiskunnassa. Mikä on huippu-urheilun arvo ja merkitys yhteiskunnalle?

Meille huippu-urheilun kanssa puuhasteleville on tietyllä tavalla itsestään selvää, että huippu-urheilu on arvo sinänsä ja tarpeellista ja hyödyllistä. Mutta. Miten vastata ihmiselle, joka ei näe asiaa itsestäänselvyytenä? Miten mitataan se immateriaalinen hyöty, joka koituu mukana oleville; seuratoimijoille, nuoremmille uimareille ja heidän maksaville vanhemmilleen? Tai laajemmassa kontekstissa veronmaksajille ja muille huippu-urheilun rahoittajille?

Näiden kysymysten äärellä vietettiin eilen parituntinen johtokunnan kokouksessa. Ei nyt ihan Déjà vu, mutta ei paljon muutakaan.

Blogissa on kommenttiosasto. Arvoisat lukijat, olkaa hyvät.

lauantai 21. elokuuta 2010

Ruokakulttuuria ja perhe-elämää

Asuttuani viikon norjalaisperheessä oivalsin, mihin täällä selvästi havaittava ihmisten hoikkuus perustuu. Ihmiset syövät kevyemmin kuin mihin meillä on totuttu. Lämmin lounas ei kuulu tapoihin, vaan lounaalla nautitaan leipää. Päivällisellä sain maistella norjalaisia kotiruokia, jotka olivat herkullisia ja yksinkertaisia. Vähän kuin mamman eväitä lapsuuteni 70-luvulla. Lapskøus on kuin kotoista makkarasoppaa terästettynä possun suolalihalla. Raspebolle taas on perunamykypallo jonka kanssa nautitaan ruskeata kastiketta ja erilaisia makkara, -lammas ja possuherkkuja. Myky oli vähän kuivaa, mutta kastike voiteli. Raspebolle ei ole kovin kevyt ruoka, muta sitä syötiinkin mummon synttäreillä.

Kotona syöminen (ja juominen) on yleisesti tapana. Kapakkaruoka on nimittäin kallista. Samoin tietysti juoma. Pizzanpaistossa kunnostautuneet maahanmuuttajat ovat omaksuneet norjalaisen hintatason kieltä nopeammin. Kuulemani mukaan tukevat pohjat etkoilla on maan tapa, sillä koko setti kapakassa laittaa tilin sileäksi. En ole vielä kokeillut, mutta kai sekin ajankohtaistuu jossain vaiheessa.

Norjalaiset vaikuttavat kaikkinensa aika urheilulliselta väeltä. Vilkuilin isäntäperheen lasten luokkakuvia, ja vallitseva tyyppi tuntui olevan hoikka ja punatukkainen. En ole eläissäni nähnyt niin paljon punatukkaisia ihmisiä kuin täällä. Onkohan se vain länsinorjalainen piirre, vai esiintyykö sitä muuaallakin Norjassa? Tyypillisin vastaantulija lauantaiaamuna Torgallmenningenillä (keskustan kävelykatu) oli viuhtomassa kohti Fløyeniä (yksi neljästä keskustaa ympäröivästä tunturista) punaisine hiuksineen ja vaelluskenkineen. Ilmeisesti jokaisella norjalaisella on vaelluskengät. Niitäkään en ole missään nähnyt yhtä paljon kuin täällä.

perjantai 20. elokuuta 2010

Byrokratian ensipuraisu

Olen epähenkilö Norjassa. Täällä kaiken byrokratian avain on norjalainen henkilötunnus. Sen saamiseen menee virkailijan arvion mukaan noin 3 viikkoa. Ilman sitä ei onnistu mikään. En saa verokorttia, pankkitiliä enkä -korttia, kännykkäliittymää, mobiilinettiliittymää, TV-kanavapakettia enkä osamaksua. En voi tehdä edes osoitteenmuutosta. Vinkkinä tänne muuttajalle: varaa käteistä mukaan tai luottokortti, ja varaudu elämään niillä kuukausi. Eka palkkapäivä meni jo, mutta ei verokorttia eikä pankkitiliä, joten työnantaja (onneksi suostui) maksoi ekan vuokran ja kämpän takuumaksun.

Asunnon löytäminen oli mutkatonta. Norjassa on aika toimivat vuokra-asuntomarkkinat. Finn.no –nettisivuilta löytyy kämppiä moneen lähtöön. Täällä suurin osa ihmisistä asuu omakotitaloissa, joissa on eri sisäänkäynnillä varustettu sokkelihuoneisto. Homma kannattaa, koska kämpän vuokran saa periä verottomana. Löysin kivan sokkelikaksion merinäköalalla. Vuokra on vähän korkeampi, kuin Suomessa, mutta kaikki on täällä muutenkin kalliimpaa. Tietenkin myös palkkataso on Suomea korkeampi.

torstai 19. elokuuta 2010

Muutto Norjaan

Koko prosessin tähän asti tuskallisin vaihe oli muutto. Inhoa pakkaamista ylipäänsä. Koko tähänastisen elämäni pakkaaminen oli sietämätön vääntö. Huomasin säilöneeni kaikenlaista tarpeetonta – tai rehellisemmin: laiskuuttani jättäneeni heittämättä roskiin. Jokaisen rojun kohdalla oli erikseen päätettävä: mukaan, varastoon vai kierrätykseen. Luovuin n. 15 jätesäkillisestä tavaraa ja kaikista kalusteistani, koska ne eivät mahtuneet muuttoautoon. Kiitokset kuuluvat kaikille muuttomiehille avusta.


Lopulta pääsin matkaan kahden auton kolonnana: edellä luokkakaverini lainaama pakettiauto ja perässä minä omalla autollani. Laivamatkalla Ruotsiin tuli haikea, mutta samalla kutkuttava lähtemisen tunne. Samalla tavalla kuin 17-vuotiaana ekaa kertaa interrailille lähtiessä.

Matka Tukholmasta Bergeniin on yllättävän pitkä. Otimme väliyöpymisen entisen uimarini Roopen luona Mossissa Oslon eteläpuolella. Matka Norjan halki Oslosta Bergeniin on mykistävän kaunis; henkeä salpaavat korkeuserot tunturien ja rotkojen välillä pitävät kuskin virkeänä. Ällistyttävää on, että Norjan kahden suurimman kaupungin välinen valtaväylä kapenee pienimmillään yksikaistaiseksi maantieksi. Hankalimmissa paikoissa tie on porattu vuorten läpi tunneliksi. Matkanteko oli melko hidasta ja aikaa kuluikin 9 tuntia.

Löysimme lopulta seuran puheenjohtajan pihalle, ja purimme tavarani autotalliin. Vieraanvarainen isäntä yritti kutsua muuttomiehiäni sisälle syömään, mutta nämä kiittivät ja vastasivat lähtevänsä saman tien takaisin. Herrat viihtyivät täydet 20 min Bergenissä. Suurkiitos luokkakavereilleni Mikolle ja Simolle HYK:n lukiosta. Tulisikohan itse tarjouduttua muuttomieheksi talkoopohjalta vastaavaan reissuun?

Lehdistö toivottaa tervetulleeksi

Kaverini Norjasta soittaa huhtikuun loppupuolella ja kertoo, että olen päivän urheilu-uutinen Norjassa. Tarkistan sikäläisten päivälehtien nettisivut ja huomaan esiintyväni jokaisessa. Kuten arvata saattaa sävy ei ollut kovin mairitteleva. Alex oli ilmaissut tyytymättömyytensä seuran tapaan kiirehtiä päävalmentajan palkkausta ja jättää hänet prosessin ulkopuolelle. Bergenin lehtien toimittajat soittelivat Suomeen ja kyselivät, että olenko mielestäni riittävän hyvä valmentaja Alexille. Mitä tollaiseen kysymykseen voi vastata? No sekin häly hälveni ja tämän päivän lehdet ovat huomisen kalankääreitä. Norjan uimaliiton päävalmentaja Petter Lövberg kutsui meidät molemmat neuvonpitoon Osloon ja kävimme erittäin hyvähenkiset keskustelut. Alexin valmentajaratkaisu tosin jäi tehtäväksi EM:n jälkeiseen aikaan.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Tähän asti tapahtunutta 2

Matkalla lentokentälle seuran puheenjohtaja kertoi valintani perustuneen haastattelun lisäksi pitkälti papereihin ja heidän tekemiinsä tiedusteluihin. Ratkaisevaa oli kiinnostukseni koko seuran kehittämiseen, eikä vain halu päästä Alexin valmentajaksi. Työsopimuksen viimeistely tapahtui sähköpostitse. Menemättä luottamuksellisiin yksityiskohtiin, totean, että sopimus on sekamuotoinen 2,5 vuoden sopimus, kuitenkin niin, että molemminpuolinen irtisanomisaika on 3 kk. Sopimusrunko on hyvin samankaltainen, joita olen nähnyt Suomessa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että tehtävänkuva ja bonuspykälä jätettiin blankoiksi. Tarkoitus on työstää ne hallituksen hyväksyttäviksi muiden päätoimisten valmentajien kanssa.
Pienten viilausten jälkeen ja luetettuani paperin SAVAL:n lakimiehellä allekirjoitimme sopimuksen. Koko prosessiin kului aikaa alle kuukausi, mikä tietysti sopi minulle hyvin. Seura olisi ilmeisesti kaivannut työntekijää jo alkukeväästä, mutta kerroin Suomen Uimaliiton kanssa tekemäni sopimuksen päättyvän vasta heinäkuun viimeisenä päivänä. Sovimme työsopimuksen alkavan 1.8.2010.

Tähän asti tapahtunutta

Vastasin alkuvuodesta ruotsalaiselta simma.nu verkkosivulta löytämääni työpaikkailmoitukseen. Bergeniläinen Vestkantsvommerne-uimaseura haki päävalmentajaa/valmennuspäällikköä. Seura ilmaisi kiinnostuksensa haastatteluun, joten kävin tapaamassa seuran johtoa Bergenissä maaliskuussa. Vastaillessani sähköpostitse saamiini ennakkokysymyksiin huomasin, että seuran rosterissa on myös olympiahopeamitalisti Alexander Dale Oen. Tutkiessani googlen avulla asioita hiukan lisää huomasin, että Alexanderin valmentaja Stig Leganger Hansen oli muuttanut Osloon perustamansa perheen myötä. Stig oli toiminut myös seuran valmennuspäällikkönä.

Haastattelu meni sinänsä leppoisissa tunnelmissa. Ainoa isompi haaste oli se, että he kyselivät kolmella eri norjan murteella, ja minä yrittelin vastailla kouluruotsillani. Arvailin kysymykset ilmeisesti sen verran kohdalleen, että 2,5 tunnin keskustelujen ja pienen miettimistauon jälkeen he päätyivät tarjoamaan työsopimusta. Vastasin myöntävästi, sillä olin pohtimiseni tehnyt jo aiemmin.