perjantai 27. elokuuta 2010

Jatkoa arvopohdintaan

Kalliiksi tulevan huippu-urheilijan kohdalla pohdinnan toinen puoli on seuran moraalinen velvollisuus urheilijaa kohtaan. Vaikka menestyvä urheilija ei tuokaan seuraan rahaa, ja vaikka kulut kasvavat menestyksen myötä, tuntuisi moraalittomalta nostaa kädet pystyyn ja todeta, ettei seurallamme ole varaa tähän touhuun. On syytä pohtia, kenen tehtävänä on kantaa vastuu menestyvän, mutta kalliiksi tulevan urheilijan valmennuksesta ja muista olosuhteista. Yksittäisen huipun valmennus saattaa sitoa käytännössä lähestulkoon yhden kokonaisen valmentajaresurssin.

Jos seura luopuu tähdestään, on vaarana, että annetaan huono viesti kasvavalle polvelle: "Voit harjoitella ja kehittyä, mutta et hyväksi asti, koska silloin sinusta tulee rasite seuran taloudelle." Suomalaisissa uimaseuroissa kuulee silloin tällöin pohdittavan ajatusta toimia vain kasvattajaseurana. Ajatus on sinänsä houkutteleva, koska silloin talouden hoitaminen on helpompaa, eikä valmentajiinkaan tarvitse panostaa yhtä paljon kuin huippuseurassa (virheellinen käsitys tosin).

Tämänkin kaltaisia ajatuksia risteili käymässämme keskustelussa VS:n johtokunnassa, joka monessa suhteessa muistuttaa tyypillistä suomalaista uimaseuran johtokuntaa. Vanhemmat vaihtuvat rintamavastuussa tiheästi, jolloin pitkäjänteinen työskentely on hankalaa. Lähimpänä kasvavat oman perheen taimet estävät näkemästä metsää kokonaisuutena.

3 kommenttia:

  1. Toi meininki on vaan niin veemäistä unelmantappoa, että ei paremmasta väliä!

    Miksi lapsi yleensä aloittaa urheilemisen? No se katsoo telkasta, kun iso lihaksikas Dale Oen ottaa Olympiahopeaa jonka jälkeen lapsi kiljahtaa että "Mä haluun olla toi! Mutsi vie mut uimahallille" Tai no voihan se tietysti tapahtua vanhempien pakotuksestakin, mutta moni niistä pikkuvekaroista haluaa olla se Olympiamitalisti, Euroopanmestari, Maailmanmestari.

    Tossa kaikki-pelaa systeemissä ei kannusteta niitä, jotka haluavat olla niitä huippuja, vaan heille luodaan se anteeksipyytelijän rooli yhteiskivan voittaessa. Ennen syrjittiin hitaita, lahjattomia, mutta nyt syrjitään vahvoja, lahjakkaita ja potentiaalisia huippuja. Me elämme sellaisessa konsensusmaailmassa, jossa omien tavotteiden, mielipiteiden ja unelmien esilletuominen on suurinta syntiä mitä voi tehdä. Samalla sellaiset, jotka haluavat puskea sitä unelmaansa kohden lytätään noilla asenteilla, jota nykyään urheiluseuroissa viljellään: Ei kannata erottua joukosta, älä ole erikoinen, äläkä varsinkaan ole parempi kuin muut. Mun mielestä toi on se viesti, mitä tuolla toiminnalla viljellään.
    Ihan kivaa toimintaa, mutta ei noin menestyijiä luoda.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Mara kommenteista. Hyvä, että saadaan vähän keskustelua.

    VastaaPoista
  3. Ratakiina Kahirainen6. syyskuuta 2010 klo 8.05

    Heh, täällä Kiinassa kaikki on toisin. Koska suurimmalla osalla on vain yksi lapsi (välihuomio; köyhien/maalaisten/vähemmistöjen jne. lapsia ei lasketa, koska heitä on yleensä enemmän kuin se yksi ja heidän lähtökohtansa ylipäänsä sellaiset, että harva sieltä huipulle pystyy edes pääsemään) siitä halutaan Paras, Voimakkain, Älykkäin tms. Lapsen omalla halulla ei välttämättä ole mitään väliä - jos vanhemmat päättää että ok, meidän lapsesta tulee huippupianisti, tai huippukiipeilijä, tai huippuvoimistelija (ja resursseja siihen on), niin sitten lapsi laitetaan harjoittelemaan sormet verillä jo pienestä pitäen. Taistelemaan he oppivat, kyllä, voittamaankin (keinoja kaihtamatta), ja varmasti osa siitä nauttiikin. Se, meneekö se aivopesun puolelle niin siihen en ota kantaa - varmasti tapauskohtaista (tosin täällä aivopesu onkin vähän yleisempää kuin länsimaissa). Lahjakkuuksia kyllä kuitenkin varmasti kannustetaan, ja täällä on aika raaka peli siitä, kuka on kuka hierarkiassa tai kuka on parempi kuin joku toinen ja mitä etuoikeuksia se hänelle tuo.

    Ehkä mun maailmankuva on täällä (Kiinassa) vähän muuttunut, mutta mielestäni omien tavoitteiden, mielipiteiden ja unelmien esilletuonti ei lainkaan ole vähentynyt tai nähtäisi syntinä - päinvastoin. Siihen myös pyritään keinolla millä hyvänsä.

    Se, että "kaikki pelaa" ja ollaan reiluja on myös yksi osa oppimista ja sitä, miten maailmassa toimitaan solidaaristi. Ei niistä kaikista tule maailmanmestareita tai ei heillä ole edes resursseja siihen, mutta olla osa sitä kaikkea (vaikka vain ihailla sitä maailmanmestaria samassa seurassa) voi jo antaa paljon. Toki huippu-urheilukin on niin paljon bisnestä nykyään, että jos rahaa ei sada niin sitä ei sada, ja jos seura näkee jonkun urheilijan vain taloudellisena rasitteena niin minkäs sille voi. Vai voiko?

    Ihminen haluaa aina parempaa, kauniimpaa tai hyvempää, olla paras, lisää rahaa, materiaa tai ties mitä kaikkea, enkä itse voi väittää olevani sen parempi. Jokaisen pitää sitten omalta itseltään kysyä, kuinka paljon haluaa muita tallata päästäkseen vuoren huipulle ja voiko siellä vuoren huipulla sitten tehdä jotain hyvää.

    VastaaPoista