Valmennus on huumetta

Täällä toimii sama mekanismi kuin Suomessakin. Päivän sähköpostit nostavat sarven otsaan, ja koko touhu tuntuu tarkoituksettomalta. Matkalla hallille pumppaa psyykeänsä, että ei anna huonon fiiliksen näkyä uimareille. Treeni lähtee rullaamaan ja muu maailma unohtuu. Treenin jälkeen posket punoittavat ja fiilis on hyvä. Tuntee tehneensä jotain hyödyllistä. Vielä parempi fiilis tulee, jos on treeneissä polkupyörällä. Hikoilu ja puuskutus pistää endorfiinit liikkeelle ja olo on vielä parempi.

Pyöräily täällä Norjassa on hiukan toista kuin Helsingissä. Täällä osa mäistä on niin jyrkkiä, että en osaa ajaa niitä ylös pyörittämällä. Ajo menee survomiseksi pienimmälläkin välityksellä ja maitohapot jylläävät. Olen kyllä oppinut nauttimaan tunteesta jyrkän mäen huipulla. Toisaalta seuraava alamäki on usein niin jyrkkä, että joutuu jarruttelemaan paljon, jolloin hengästyneenä ja aivot hapoilla ei uskalla heti laskea. Jää pieni tovi maisemien ihailuun.

Maanantaina olin koko päivän pyörällä liikkeellä. Uimareiden sunnuntaina vetämä kuntoilutriathlon ilmeisesti inspiroi. Matkaa kertyi ihan kohtuullisesti, mutta ylämäkien survominen sai kehräsluun alapuolen tulehtumaan. Kipu yltyi viikon mittaan, ja eilen päädyin lopulta lääkäriin. Byrokraatti nauroi päin naamaa tiskin takaa: "It's not that simple". Minut kirjataan omalääkärijärjestelmään 1.10. Sitten on hoitoa tarjolla. Onneksi täälläkin on Marian sairaalan päivystystä vastaava terveysasema. Tunnin odotuksen jälkeen pääsin lääkärille. Kahden maahanmuuttajan välinen keskustelu sujui mukavasti englantia murtaen. Homma hoitui ja sain reseptin.

Nilkka toipuu pikkuhiljaa. Valmentamaan pystyy onneksi ontuvanakin. Täysiverinen maantieratsuni vaan odottaa ihmetellen täällä harvinaisessa auringonpaisteessa: "koska täällä sitten pyöräillään?" Valmennusnarkkari joutuu vetämään vajareissa varmaan ensi viikon alkuun.